Turhat pojat

Turhat pojat,Lost Guys, 2003

 

Matti Kujasalo, Turhat pojat, Lost Guys,© Veli Granö 2003, c-print, 80x110cm

Matti Kujasalo, Turhat pojat, Lost Guys,© Veli Granö 2003, c-print, 80x110cm

Modern Male Artists – Lost Guys 

Five portraits by Veli GranöI took part in the ‘Lost Guys’ joint exhibition by five Finnish artists in the Lönnström Art Museum, in Rauma, Finland. In addition to the works of the artists, the exhibition also featured five new large photograph portraits of the artists themselves – of the lost guys.The original idea was to make classic portraits of the ‘great men’ of Finnish modern art. This style of photography, in which the (male) artist – the object of representation – is mystified, is not currently very popular for historical reasons. This is the trick of my series the thing which qualifies it for participation in the discussion which is included in the themes of the ‘Lost Guys’ exhibition. It is my understanding that the exhibition also, or perhaps even inevitably, deals with the recent and crucial change of direction in our art history.The art that the ‘Lost Guys’ still make, and in their part represent, was what I as a novice artist felt I had to struggle against. The artists in this exhibition were the great heroes of the art of the early 1980’s and even kind of controversial father figures. ‘Overthrowing’ them and the modernistic art they represented was at that time the dream of many young artists.

Today one can say that they were a very easy and conspicuous target for us. Perhaps we in the end did not manage to overthrow them, but post-modernism once did. Women, young artists, and new languages and means of expression soon assumed a prominent position in art and took over the most visible forums as well. Suddenly many people saw the heroes as lost guys.

The reason I took interest in the making of this photography series is connected to that old ‘patricide’ of which the ‘Lost Guys’ in their part, and without a fault of their own, became the instruments. I wanted to get to know them and make a series of photographs in which I could consider my current relationship to them and the art they represent.

Admittedly, the current art world no longer has a fixed point like the ‘Lost Guys’ were: something that the youth can rise against which at the same time makes it easier for them to discover their own uniqueness. Could it even be considered a lack? I also noticed that these artists fit well among the folk artists, collectors and scale model builders I have documented. They have the same extreme commitment to what they are doing, and also a similar tendency to build their own limited world within this changing world of ours that I discovered in my previous subjects. They felt surprisingly familiar to me.

Of course it is impossible for me to understand the juxtaposition of the past. It was much too simple, but that is the way young people want to see the world – and the way we should sometimes be able to see it?

So are the photographs only about nostalgia, compassion and apologies, or is it all just a post-modern recycling of images and irony? This question shall remain open.

Veli Granö
9.10.2003

 

Modern Male Artists – Turhat Pojat

Veli Granön viisi muotokuvaa

Osallistun osaltani Rauman Lönnströmin taidemuseon viiden suomalaistaiteilijan yhteisnäyttelyyn ”Turhat pojat ”. Näyttelyssä on nähtävänä viisi suurikokoista, uutta valokuvamuotokuvaa näyttelyn taiteilijoista – turhista pojista.

Ideana oli tehdä hyvin klassisia potretteja suomalaisen modernin taiteen ”suurmiehistä”. Tämän tapainen kuvaustyyli, jossa kohteena olevaa (mies)taiteilijaa mystifioidaan ei ole historiallisista syistä nyt kovin suosittua. Tässä piilee sarjani koukku, jolla se osaltaan osallistuu ”Turhat pojat” -näyttelyn teemoihin sisältyvään keskusteluun. Näyttely käsittelee ymmärtääkseni myös ja kai jopa väistämättä taidehistoriamme taannoista ja ratkaisevaa suunnanmuutosta.

Taide jota ”Turhat pojat” yhä tekevät ja osaltaan edustavat oli itselleni aloittelevana taiteilijana se mitä vastaan oli kamppailtava. Näyttelyn taiteilijanimet olivat 80-luvun alun taiteen suuria sankareita ja jopa eräänlaisia kiistanalaisia isähahmoja. Heidän tai heidän edustamansa modernistisen taiteen ”kaataminen” oli silloin monien nuorten taiteilijoiden haaveena.

Nyt voi sanoa, että he olivat meille toki kovin helppo ja näkyvä kohde. Ehkä me emme kuitenkaan onnistuneet kaatamaan heitä, mutta postmoderni sen kyllä kertaalleen teki. Naiset, nuoret ja uudet ilmaisukielet ja keinot ottivat nopeasti näkyvän aseman taiteessa ja valloittivat pian myös kaikkein näkyvimmät foorumit. Sankareista tuli äkkiä ehkä monenkin mielestä turhia poikia.

Se miksi kiinnostuin tekemään tämän kuvasarjan liittyy tuohon vanhaan ”isänmurhaan”, jonka välikappaleiksi osaltaan ja omaa syyttään ”Turhat pojat” joutuivat. Halusin tutustua heihin ja tehdä valokuvasarjan jossa pohdin nykyistä suhdettani heihin ja heidän edustamaansa taiteeseen.

Kieltämättä nykyinen taidemaailma ei enää sisällä ”Turhien poikien” tapaisia kiintopisteitä joita vastaan nuoret voisivat hyökätä ja samalla myös helpommin löytää omaa erilaisuuttaan. Sitä voisi pitää jopa puutteena? Havaitsin myös, että nämä taiteilijat istuvat aivan hyvin dokumentoimieni kansantaiteilijoiden, keräilijöiden ja pienoismallien rakentajien joukkoon. Heissä on samaa äärimmäistä sitoutumista tekemiseensä ja myös samaa oman rajatun maailman rakentamista tähän muutosten maailmaan, jota olin aiemmissa kohteissanikin havainnut. Tunsinkin heidät yllättävän tutuiksi.

En tietenkään voi enää ymmärtää vuosikymmenten takaista vastakkainasettelua. Se oli aivan liian yksinkertaista, mutta niin nuoret haluavatkin maailman nähdä -ja niin se olisi myös joskus voitava nähdä?

Onko kuvissa siis nostalgiaa, myötätuntoa ja anteeksipyytelyä, vai onko kaikki pelkkää postmodernia ilmiöiden kierrättämistä ja ironiaa? Tämä kysymys jääköön avoimeksi.

Veli Granö  
9.10.2003