Mäntän kuvataideviikot

Olin Mäntän kuvataideviikkojen näyttelyn kuraattorina 2008. Työ oli mieluinen ja valtaisa. Suhtauduin asiaan erityisellä kunniahimolla. Halusin nostaa Mäntän kuvataideviikot siihen kansalliseen merkitykseen, johon sillä on mahdollisuudet. Pyrin taiteilijavalinnoissa alueelliseen ja sukupolvien kattavuuteen. Pyrin tuomaan nuoret ja kokeneet taiteilijat toistensa vaikutuspiiriin. Taiteen eri menetelmät tuli saada myöskin taiteen sisältöjä painottaen  ja tasaveroisesti esiin. Halusin kokeilla myös dramaturgian teorioita suuren näyttelyn rakenteeseen.

Näyttelyn ajoitus 2008, oli oman elämäni suhteen ihanteellinen. Moni ajatus oli kypsynyt sellaiseen pisteeseen, että niitä oli hyvä soveltaa käytäntöön. Oikea ajoitus on elämässä eräs tärkeimmistä asioista. Läheskään aina se ei onnistu. Mäntän näyttelyn kokoaminen oli ehkäpä elämäni hienoimpia kokemuksia.

Diankuvauskoe

Mäntän kuvataideviikkojen 2008 kutsukortti. Kuva on peräisin Juhani Takalo Eskolan Pekilon vintille tekemästä upeasta teoksesta. ©Juhani Takalo Eskola

veli granö Gråhn Krister ,Vesterinen

Kuvataideviikkojen 2008 kuraattori. Heikki Vesterinen otti kuvan Krister Gråhnin teoksen edessä. Portti oli paitsi valtava, myös herkän pohdiskeleva taideteos. ©Heikki Vesterinen

Näyttelyyn liittyen pari artikkelia.

http://www.tampereen-taiteilijaseura.fi/verkkolehti2008a/mantta08.html

http://www.taidelehti.fi/arkisto/taide_3-08/artikkelit_3-08/keskustelu_veli_granon_kanssa

http://www.mantankuvataideviikot.fi/index.php?k=35

 

Esipuheeni näyttelykatalogiin:

Ihmisyyden taito

Olen kutsunut Mäntän kuvataideviikkojen kesän 2008 näyttelyyn lähes ennätyksellisen määrän taiteilijoita. Katsomiskokemus tulee olemaan suuren taiteilija- ja teosmäärän johdosta hyvin erilainen kuin ennen. Näyttely tulee poikkeamaan muutenkin monin tavoin totutusta. Uskon nimittäin, ettei edes Suomen suurimman kesänäyttelyn tehtäväksi riitä teosten ”näyttäminen”, vaan näyttelyn on pyrittävä kommunikoimaan moniaistimellisesti ja myös katsojan fyysisyys huomioiden. Kokeminen tulee myös tekemistä.

Taiteilijoiden teokset tulevat rytmittymään kerronnalliseksi kokonaisuudeksi sisätiloiltaan perusteellisesti muuttuneessa Pekilossa. Näyttelyn taiteilijat tulevat käyttämään näyttelytiloja ennakkoluulottomasti. Teokset etsivät nyt myös aivan uusia paikkoja portaiden alta ja porraskuiluista, Pekilon kattoakaan unohtamatta. Myös piha-alue otetaan täysipainoisesti käyttöön, kun sinne asettuvat sarjakuvataiteilijoiden tuunaamat sarjakuva-autot. Juhannuksena pihassa poltetaan Mäntän ensimmäinen taidekokko.

Näyttelyn tilallinen suunnittelu korostaa fyysistä kokemuksellisuutta, mutta näyttelyn sisällöllinen teema syventyy pohtimaan olemuksemme näkymätöntä puolta ja muuttuvaa ihmiskäsitystämme. Näyttelyn otsikon ”Ihmisyyden taito” voisi kuvitella sisältävän kysymyksen: Onko ihmisyys meille automaattisesti lankeavaa ja myötäsyntyistä, vai onko se opeteltava taito?

Kysymys kytkeytyy valistusajattelun perinteeseen. Tuhatseitsemänsataaluvulla lähinnä Ranskasta ja Englannista liikkeelle lähtenyt aate on länsimaisen yhteiskuntajärjetyksen ja ihmiskuvan keskeinen perusta. Valistuksen piirissä toimineet ajattelijat loivat aikanaan ääriradikaaleja, nyt itsestäänselviltä tuntuvia periaatteita, kuten ihmisten yhteiskuntaluokasta tai rodusta riippumaton tasa-arvo, demokrattinen päätöksenteko, sananvapaus, kidutuksen kieltäminen ja kaikkien oikeus opiskeluun ja omiin mielipiteisiin. Länsimaisen humanismin perustan lisäksi, rationaalista järkeä ja eteenpäin pyrkivää toimeliaisuutta suosinut valistus loi aatteellisen pohjan tieteen ja tuotannon yhteenliitymiselle ja länsimaiden nopealle teollistumiselle.

Valistusajattelussa oli ihanteellisista päämääristään huolimatta myös puutteensa ja ne paljastuivat jo sen aikalaisille. Valistus ei nimittäin kyennyt huomioimaan ihmisen ristiriitaista ja epärationaalista olemusta. Se yritti perustaa ihmiskunnan tulevaisuuden pelkän rationaalisen järjen varaan. Valistusajattelijat arvioivat yhteiskunnan pyrkivän kohti hyödyllistä päämäärää, jonka se yksinkertaisesti samaisti hyvään. Jumalan hylännyt ja pelkkään hyötyrationalistiseen arviointiin perustuva mekaaninen moraalikäsitys ei ole osoittautunut riittävän uudenlaisen ihmisyyden perustaksi. Jumalaa ei ehkä olisi sittenkään pitänyt yrittää korvata hyödyllä. Karvaimmin valistusajattelun haaksirikko näyttäytyi Neuvostoliiton rappiossa.

Jo aikalaisiltaan saamastaan perusteellisellisesta kritiikistä ja kokemistaan tappioista huolimatta valistuksen vaikutus ulottuu myös meidän arkipäiväämme. Elämme demokratiassa, meillä on kaikille lapsille avoin koululaitos ja sananvapaus ja suvaitsevuus ovat korkeita yhteisesti jaettuja arvoja. Valistuksen positiivisten arvojen lisäksi olemme kuitenkin perineet myös sen hyötykeskeisyyden. Maailmamme arvoja mitataan taloudellisilla mittareilla, jossa kysynnän ja tarjonnan laki määrittää sekä teollisuustuotteen, ihmisyksilön ja merikotkan arvon.

Valistuksen moraalisesti kestämättömin osa elää länsimaissa voimakkaan renesanssin kautta. Nimekseen tämä alkuperäisen valistuksellisen liberalismin vääristynyt muunnos on saanut uusliberalismi. Tämä melko nihilistinen ideologia on hylännyt lähes kaikki valistuksen humaanit ihanteet, vaikka sitä selitetään mielellään länsimaisen vapausihanteen puolustajana. Uusliberalismin keskeinen oppi on kaikesta säätelystä vapaa ja kaikille inhimillisen toiminnan sektoreille levittäytyvä kilpailu ja sen ainoat tavoiteet ovat kasvu ja taloudellinen menestys. Näiden arvojen tunkeutuminen lamanjälkeiseen yhteiskuntaamme on ollut nopeaa ja taitavasti markkinoitua. Näiden vaikutteiden kaikuja voi valitettavasti nähdä myös taidekentällämme.

Länsimaisen demokratian kriisi on ilmeinen ja osin itse aiheutettu. Demokraattisten hallitusten uusliberalistinen, sääntelyä purkanut politiikka on vahvistanut talouselämän rajoista piittaamattomaksi globaaliksi vaikuttajaksi. Yhtiöiden parhaat ja hyödyllisimmät ystävät löytyvät nyt maista, joilla ei ole taakkanaan valistuksen perinnettä ja sen kansalaisiinsa iskostamia ihmiskuvansa vaatimuksi, kuten sananvapautta ja yksilön kunnioitusta.

Demokraattisten maiden faustisesta tilanteesta seuraa väistämättä demokratian rappio. Koska vanhoilla demokratioilla ei ole uusia utopioita, joiden eteen niiden kansalaiset olisivat valmiit uurastamaan, ne keskittyvät kansalaisten ainoaksi uskonnoksi muuttuneen kuluttamisen suojelemiseen. Kilpailun ilman valistuksen perinnettä yhteiskuntansa rakentaneita ja taloudellisesti nopeammin kehittyviä maita vastaan demokratiat ovat jo hävinneet. Tässä tilanteessa myös ne alkavat vähittäin luopua taakoiksi muodostuvista valistuksen perinteistä. Huomiota kannattaa kiinnittää ainakin seuraaviin hiipuviin arvoihin: ihmisten välinen tasa-arvo, kaikille yhtäläiset yhteiskunnalliset palvelut – kuten oikeuslaitoksen palvelut, luokkayhteiskunnan vastustus, kidutuksen kielto kuulusteluissa, mielipiteiden ilmaisun vapaus.

Ensimmäinen merkki muuttuvasta tilanteesta demokratioissa on moraalin ulkoistaminen politiikasta. Poliittisen kulttuurin arvonihilismi kuitenkin vieraannuttaa kansalaiset demokratiasta ja pirstaloin yhteiskunnan rakenteet. Jokainen päätös, joka hylkää eettiset säännöt vie meitä samalla kauemmas todellisesta vapaudestamme.

Aleksandr Solzenitsyn sanoin: ”Todellista edistystä ei voi mitata kansantulon kasvulla tai teknisillä innovaatioilla. Ainut pysyvä edistys tapahtuu ihmisen sisällä. Vapaaehtoinen itsehillintä merkitsee vapauksista suurinta, ulkoisen voiman korvaamista sisäisellä eheydellä.”

Yksilöiden yksin ja yhteiskunnassa yhdessä tekemien eettisten ratkaisujen pohtiminen on eräs taiteen tehtävistä. Eettinen ja esteettinen ovat taiteessa sidoksissa toisiinsa. Nietzsche meni niin pitkälle, että hän esitti arvojen asettamisen ja valintojen tekemisen perusteiden olevan aina esteettisiä. Taiteelliseen työhön liittyvää päätöksentekoa hän piti kaikkea päätöksentekoa kuvaavana ideaalimallina.

Taiteilija onkin oman teoksensa sisäisen maailman yksinvaltias. Hän voi nostaa uusia maailmoja ja tuhota niitä. Taiteen avulla hän voi tutkia todellisuuden mahdollisia muotoja välittämättä vanhentuneista normeista ja ennakkoluuloista tai muista tutkimustaan rajoittavista säännöistä. Taidetta rajoittaa vain inhimillinen mielikuvitus ja ainoastaan mielikuvituksen avulla voimme rakentaa hallittavaa tulevaisuutta. Siksi taide voikin olla tärkein keinomme hahmottaa maailmamme ja ihmisenä olemisemme tulevaisuutta.

 

©Veli Granö, 2008

 

katalogi

Törmäsin netissä sattumalta Lapin yliopiston väitöskirjaan. Sen oli tehnyt eräs Mäntän kuvataideviikkojen 2008 taiteilija, Kalle Lampela. Työ pohjautuu Mäntän kuvataideviikkoille kutsumilleni taiteilijoille lähettämiini kysymyksiin.

Olikin todella sääli, ettei luetteloon mahtunut enempää taiteilijoiden harkittuja ja merkittäviä vastauksia. Ajattelin silloin, että Mäntän näyttelyn pitää olla aikalaiskuva taiteestamme ja siinä tarkoituksessa siihen olisi saatava myös taidemaailman henkinen ja aatteellinen ilmasto näkyviin. Ehkä se osin onnistuikin, mutta Kalle Lampela vie väitöksessään asian loppuun asti. Poikkeuksellisen perusteellinen ja pätevä taidekentän tutkimus. Työssä on monia ansioita. Se sanoo myös sanasen taiteellisen tutkimuksen asemasta tieteemme kentällä.  Tämä kannattaa taiteen tutkimuksen tilanteesta kiinnostuneen lukaista. Kaikin tavoin tärkeä työ, jota taiteen päättäjienkin soisi tutkivan. Lampelan  väitös tulee taatusti olemaan tulevankin tutkimuksen lähde. Vuosien päästä on jonkun tulevan tutkijan kiinnostavaa ja helppoa palata samoihin teemoihin. Näin jos jotain tekee kunnolla, helpottaa samalla myös tulevaisuuden tekoja syntymään.

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/84913/Lampela_Doria_ActaE_99_web.pdf?sequence=1

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

x