Time loops (Kirlian), 2017
Puolalaisen keksijä Jakub Narkevitschin (s1850) ottamat maailman ensimmäiset elektrogafiset valokuvat toivat esiin tekniikan mahdollisuudet kuvata ihmissilmälle näkymättömiä ilmiöitä. Hän havainnoi erityisesti jännittyneiden ja pelokkaiden koehenkilöiden kuvissa poikkeuksellisia valopurkauksia.
Ranskassa 1886 tutkimusta jatkanut Henri Baraduc nimitti ilmiötä ”ihmissielun valoksi”.
Kuvaustekniikka on saanut nimensä menetelmää koko elämänsä tutkineelta ukrainalaiselta avioparilta, Semjon ja Valentina Kirlianilta. He käyttivät menetelmää lähinnä dignoosien tekoon sairaaloissa.
Koska Neuvostoliitto oli määritellyt tutkimukset salaisiksi, tuli Kirlianien työ länsimaissa tunnetuksi varsin myöhään, vasta 1959. Laajempaa tietoisuuteen kirliankuvaus nousi 1968, kun Viktor Inushinin johtama lääkäriryhmä ilmoitti menetelmän todistavan että kaikilla elävillä organismeilla on näkymätön kaksoisolento, ns”energiakeho”. Kirliankuvausta onkin nimitetty ”sielun röntgeniksi”.
Tavallisen valokuvan mahdollisuudet tallentaa kuvauskohteensa tunteita ovat rajalliset. Valokuva kykenee näyttämään vain pinnallisia ilmiöitä, kuten eleitä ja ilmeitä. Esimerkiksi uutiskuvassa usein tapahtuva kärsimyksen estetisoituminen voidaan nähdä hyvin ongelmallisena. Etnisesti vieraalta vaikuttavan ihmisen hätää voi olla tavallisesta valokuvasta vaikea tavoittaa. Valokuvan puutteellisuus muokkaa kokemustamme maailmasta ja latistaa mahdollisuuksiamme empatian tuntemiseen.
Jos kirliankuvauksella on mahdollista tunkeutua kohteen sisäiseen maailmaan, voisiko tekniikkaa hyödyntää myös vanhojen valokuvien tutkimukseen?
Poimin muutamia vanhoja lehtikuvia tutkimukseni kohteeksi. Pyrin kokeissani selvittämään pystyykö kirlianvalokuva tuomaan näkyviin kuviin tallennettujen ihmisten tunteita.
Veli Granö 