Masters

Masters, 2006

Valokuvasarja pienoismallien rakentajista.

Colour photographs about scale model devotees.

50×60 cm & 88×100 cm.

 

 

Masters on valokuvasarjan lisäksi myös installaatio, siitä tarkemmin installaatiot -sivuilla:

Masters is also an installation. More information on Installations pages:

https://veligrano.com/some-installations/masters-perfect-world/

 

Otin kaikki Masters -sarjan kuvat vanhalla 60- luvun Linhof Technika  -kameralla, 4×5″ negatiiville. Vedostin kuvat itse.

All the photos were taken with Linhof Technika field camera on 4×5″ color negatives. Printed directly from the negatives by the artist.

 

Scale model – a tear in the perspective of realityThe likeness of two subjects always strikes the observer as something puzzling. There is still something odd about similarity, even though the Postmodern no longer sees it as a banality. Waxworks figures perhaps represent that oddness in the extreme. A wax figure resembles its model too accurately; there is not enough distance between the two. The artefact never reaches its independence, it remains unsolved. A photograph of a wax figure and its living model can be a baffling experience. The relationship of the wax figure and its model often remains permanently unsolved; which in the end is which?The dolls oddity and ghastliness perhaps lies in the illusion of life it produces. It resembles a living being, and it takes, at least, reason and some time spent watching it to realise that it is a lifeless being. In that sense, dolls adopt the odd status of something between life and death. It is almost impossible to distinguish a photographed doll from its living model. Photographed humans always resemble dolls – just as photographed dolls resemble their living examples. That explains the similarity of the surreal in photographs and accurate copies of objects.Surprisingly though, size has little to do with the illusionary qualities of a photograph. A small photograph can, in fact, create a more intensive illusion than a larger one. For the scale model, though, smallness is the significant attribute. It is a three-dimensional copy of another object, shrunk to such a small size that it could not replace the original. A scale model could never confuse the observer in such a way as a life-size copy, such as a human-size doll. Scale models are, therefore, an independent category of goods. A scale model of a house cannot perform as a real house. Thus, it is not a house, but a variation of the same visual theme. A scale model serves as something to see, not to use. In that sense, it is a pictorial object, such as a photograph.A scale model of a real object is always an image of the past. It never represents the present, but, like a photograph, stirs sentimental and nostalgic feelings within the observer. Smallness makes the encounter an intimate, private occasion. It is not surprising that the motif of a scale model often relates to the personal memories or dreams of its assembler.

Scale models, thus, bear a resemblance to children’s toys; popular toys are, in fact, just diminutive copies of objects that adults use. Miniature toy cars or dolls, ”the human scale models”, can take part in activities that would be impossible in the world of grown-up people and objects. For adults, too, scale models are toys to play with – even if enthusiasts call them by a different name. Scale models are there to play the main role in the stories of our imagination; they are a narrative channel, a fantasy-size perspective hole in rational reality. In the distorted scale of smallness, the observer is a giant body. This sensation of one’s own strangeness in scale model reality elevates the observer to a status of being god-like and gives him a feeling of omnipotence. Then again, it can also create destructive visions. ”I smashed the nest into shatters and cried: I have seen another world/arising on my table/lovelier than this world but for me forever forbidden” (Kari Peitsamo: ”The glass ant’s nest”. From the lyrics of a Finnish rock song.) Thus the manoeuvring of a scale model is always in close relation to that contradictory, yet fascinating sensation of omnipotence. It is not a coincidence that traditional scale models often come with mechanical parts or remote-controls. The invisible act of remote-controlling can give the outsider an impression of the object controlling itself or of a living doll. The assembler is usually the one using the remote-control; he has complete, invisible control over this world he once created. Most scale model designs strive for detail. Utmost accuracy is, indeed, a kind of tacit agreement in the world of scale model builders. As to scale model mechanics, they, too, strive for accurate imitations of the originals. With their astonishing skills of imitating live reality, scale model builders often stretch handicrafts and human vision to the limit. It is almost as if human technology has a hidden goal of crossing that unknown zone between the living and the dead. The autonomous, living doll: the robot that survives without human orders, has been the dream of medieval alchemists as well as that of programmers working with artificial intelligence. What if machines and scale models would some day liberate themselves from their creator and turn into independent, autonomous images or living beings? Should man let them live through their own, lonely evolution and leave the stage silently like our Creator did when the creative work was done?

© Veli Granö 2006

Translation: William Jewson 

 

Pienoismalli – repeämä todellisuuden perspektiivissä  

Näköisyyden outous

Siinä, että kuva muistuttaa kohdettaan on aina jotain outoa. Ehkäpä äärimmillään yhdennäköisyyden outous on vahanukkekabinetin nukeissa. Vahakuva ikäänkuin muistuttaa liikaa esikuvaansa, eikä siksi saavuta riittävää etäisyyttä aiheestaan. Teoksen irtautuminen aiheestaan jää osittain toteutumatta.

Valokuva joka esittää vahanukkea on aina hämmentävä. Jos kuvassa on mukana myös vahanuken esikuva, sen elävä malli, on tulos outo. Usein mallin ja kuvan suhde jää lopullisesti selvittämättömäksi. Kumpi onkaan kumpi? Nuken outous ja kammottavuus johtuu sen tuottamasta elämän illuusiosta. Eikö valokuvassa olekin samankaltaisia ominaisuuksia? Nuken elollista olentoa muistuttava ulkonäkö ja vain järjen ja katsomiseen käytetyn ajan avulla todennettu elottomuus sijoittaa sen elävän olennon ja kuolleen esineen oudolle raja-alueelle. Valokuvattua nukkea on siis lähes mahdoton erottaa pelkkää kuvaa tarkkailemalla elävästä mallistaan. Valokuvatut henkilöt ovat kuvassa yhtä kuolleita tai eläviä, kuin valokuvatut nuket. Tässä paljastuu ja piilee valokuvan ja tarkasti mallin mukaisen esineen surrealismin samankaltaisuus.

Virhe perspektiivissä

Valokuvan koolla ei yllättäen ole juuri mitään tekemistä sen illusoristen ominaisuuksien kanssa. Pieni kuva voi nimittäin tarjota jopa intensiivisemmän illuusion kuin suurikokoinen valokuva. Pienoismallin keskeinen ominaisuus onkin juuri sen alkuperäisestä radikaalisti kutistettu mittakaava. Eikä pieni koko todellakaan vähennä sen luoman todellisuusilluusion hämmentävyyttä. Pienoismallissa voi koostaan huolimatta olla lähes kaikki alkuperäisen esineen ominaisuudet.

Veikko Pyyhtiän linja-auto on kaikin tavoin esikuvansa mukainen, jopa sen mekaniikka ja liikkeet, moottorin ääntä myöten noudattavat malliaan. Pyyhtiän bussilla ei kuitenkaan selvästikään voi matkustaa mihinkään, sen käyttötarkoitus on siis toinen. Myös Jens Häggblomin Otso -jäänmurtaja on täydellisesti esikuvansa mukainen, jopa miehistön hyttien persoonallisia sisustuksia myöten. (Joita ei muuten voi enää lainkaan nähdä, laivan sisuksien jäätyä rakentamisen edistyessä piiloon!) Laiva myös murtaa jäätä. Koko on kuitenkin niin paljon esikuvaansa pienempi, ettei se voisi korvata sitä.

Pienoismalli ei yleensä voi tuottaa samaa visuaalisen erehdyksen mahdollisuutta, kuin aiheensa kokoinen kopio, esimerkiksi täysikokoinen nukke. Poikkeuksen tähän tuovat harvinaiset tilanteet, joissa pienoismalli nähdään perspektiivittömässä ympäristössä, kuten pienosmallilentokone taivaalla. Silloin katsojan erehtyminen on aivan mahdollista. Tämänkaltaisia tilanteita on mahdollista tuottaa myös valokuvaamalla. Pienoismalli on usein tehtykin valokuvattavaksi ja katsottavaksi. Se on itsekin visuaalinen muunnelma täysikokoisen alkuperänsä mukaisesta teemasta. Siinä mielessä pienoismalli on hyvin kuvan, myös valokuvan kaltainen esine.

Pienoismalli, joka on valmistettu käyttäen mallina aikaisemmin olemassa ollutta todellista kohdetta on myös aina kuva menneisyydestä. Harrastajien valmistamat pienoismallit eivät siksi juuri koskaan edusta nykyhetkeä tai varsinkaan tulevaisuutta, kuten esimerkiksi arkkitehtuurimallit tekevät. Menneisyyden korostuminen houkutteleekin pienoismallin katsojasta esiin valokuvan tapaan nostalgisia ja sentimentaalisia tunteita. Pieni koko taas tekee kohtaamisesta intiimin ja yksityisen. Siksi ei olekaan yllättävää, että pienoismallien aiheet liittyvät usein tekijöidensä henkilökohtaisiin muistoihin tai unelmiin, kuten valokuvillakin usein on tapana.

Leikkiä ja hallintaa

Pienoismalli on läheistä sukua lasten leluille, ovathan yleisimmät lelut juuri aikuisten maailmasta pienennettyjä esineitä. Leikkeihin valmistettu pienennetty auto tai ihmisen pienoismalli, nukke, voi osallistua tapahtumiin, jotka täysikasvuisten ihmisten ja esineiden maailmassa olisivat mahdottomia. Lapsen kehitykselle lienee eduksi saada harjoitella todellisen maailman esineiden käyttöä ja niiden välisten suhteiden lainalaisuuksia ilman todellisen koon tuomia fyysisiä ja sosiaalisia vaaroja ja rajoitteita. Pienoismalleilla leikkivät myös aikuiset, vaikka jotkin harrastajat haluavatkin aivan suotta toimintaansa muutoin nimittää. Pienoismalli on kuin luotu tarinoiden pääosan esittäjäksi, se on kanava leikille ja mielikuvitukselle, fantasian kokoinen aukko rationaalisessa todellisuudessa. Pienen koon tuottama mittakaavallinen vääristymä muuttaa pienoismallin katsojan ruumiin jättiläismäiseksi. Katsojan tuntemus omasta vieraudestaan pienoismallin todellisuudessa voi korottaa hänet suojelevan jumalallisen kaikkivoipaisuuden tunteeseen. Se voi kuitenkin vaihtua helposti myös rajoittamattoman vallan mahdollistaman tuhoamisen visioihin. ”Löin pesän pirstaleiksi ja itkin: olen nähnyt toisen maailman, mun pöydälläni kasvavan, se kauniimpi on tätä maailmaa enkä sinne käydä saa” ( Kari Peitsamo: ”Koottava lasinen muurahaispesä.” Suomalaisen rock- sävelmän sanoitusta.)

Pienoismallin tai lelun käsittelyyn liittyy aina kaikkivoipaisuuden ristiriitaisia ja kiehtovia tunteita. Ei ole myöskään yllättävää, että monet perinteiset pienoismallit sisältävät mekaniikkaa tai ovat usein kauko-ohjattavia. Näkymätön kauko-ohjaus voi antaa sivulliselle vaikutelman itsenäisesti toimivasta esineestä tai elävästä nukesta. Kauko-ohjainta käyttää usein pienoismallin rakentaja, jolla on laitteidensa avulla täydellinen ja näkymätön kontrolli luomaansa maailmaan. Hänet voikin helposti nähdä eräänlaisena oman maailmansa hallitsijana.

Useimmat pienoismallit on pyritty rakentamaan mahdollisimman yksityiskohtaisiksi. Pyrkimys äärimmäiseen tarkkuuteen on kuin sanaton sopimus pienoismallien rakentajien maailmassa. Mallien sisältämä mekaniikkakin pyrkii jäljittelemään pienimmissäkin yksityiskohdissa mahdollisimman uskollisesti esikuviaan. Usein rakentajien saavutukset elollisenkin todellisuuden, kuten puiden ja maisemien jäljittelyssä ovat hämmästyttäviä, tavoitellen käsityön ja jopa ihmisen näkökyvyn rajoja. Kuin pienoismalleissa ja niistä rakennetuissa pienoismaailmoissa voisi nähdä ihmisen teknologiseen kulttuuriin sisältyvän pyrkimyksen ylittää kuolleen ja elollisen väliin jäävä tuntematon vyöhyke.

Kirkkoherra Juuso Peltomäen rakentama pienoismaailma lähentelee kokonaisen maailman luomisen visioita. Hän on rakentanut entiseen kellarin hiilihuoneeseen pienen, mutta onnellisen maailman. Siellä ei ole likaa, eikä pahuutta, on Sunnuntai ja suuri osa pikku kylän sadoista asukkaista on matkalla jumalanpalvelukseen. Kirkkoherran pikkuruinen omakuva seisoo kirkon edustalla ottamassa sopuisaa kansaansa vastaan. Peltomäki suunnittelee hitsaavansa kammion teräsoven kiinni. Ulkopuolelle hän kiinnittäisi lapun, jossa valtuutetaan avaamaan ovi vasta kolmensadan vuoden kuluttua. Mitä silloin avautuu oven takaa? Hyvin outo, pölyn peittämä näkymä satojen vuosien takaiseen yhden ihmisen utopiaan täydellisestä maailmasta.

© Veli Granö,2006